Taru Satakielirosvosta

Varhain aamulla Ilja lähti Muromista ja halusi päästä puoleen päivään mennessä pääkaupunkiin Kiovaan. Hänen raisu ratsunsa laukkasi hiukan pilvien alapuolella ja metsän yläpuolella. Pian ritari saapui Tšernigovin kaupunkiin. Lähellä Tšernigovia oli valtava vihollisjoukko. Jalankulkija ei sieltä päässyt läpi eikä ratsukaan. Vihollisen sotajoukot olivat kerääntyneet linnoituksen muurien luo ja aikoivat vallata ja hävittää Tšernigovin. Ilja ratsasti valtavan sotajoukon luo ja alkoi lyödä valtaajia kuin olisi ruohoa leikannut. Hän taisteli miekalla, keihäällä ja raskaalla sotanuijalla, ja hevonen potki vihollisia. Ja pian tuli voitto ja suuret vihollisjoukot oli lyöty. Linnoituksen portit avattiin ja ulos tulivat tšernigovilaiset ja kumarsivat syvään ritarille ja kutsuivat häntä ruhtinaaksi Tšernigovin kaupunkiin.
- Kiitos teille kunniasta, Tšernigovin miehet, mutta minun ei sovi ruhtinaana istua Tšernigovissa, vastasi Ilja Muromets. Kiirehdin pääkaupunkiin Kiovaan. Näyttäkää minulle suorin tie sinne!
- Sinä meidän pelastajamme, kunnioitettu venäläinen ritari, suorin tie Kiovaan on kasvanut umpeen ja nurmettunut. Kiertotietä kulkevat nyt jalankulkijat ja hevoset. Mustan mudan luokse Smorodinka-joen varrelle on asettunut asumaan Satakielirosvo, Odihmantjevin poika. Rosvo istuu kahdentoista tammen päällä. Ilkimys viheltää satakielimäisesti, karjuu eläimellisesti ja satakielimäisestä vihellyksestä ja eläimellisestä karjunnasta johtuen kaikki ruoho on kuihtunut, taivaansiniset kukat ovat lakastuneet, synkät metsät ovat taipuneet maata kohti ja ihmiset makaavat kuolleina! Ei ole kulkua sitä tietä pitkin, kunniakas ritari!
Ei kuunnellut Ilja tšernigovilaisia, vaan lähti ratsastamaan suorinta tietä. Hän lähestyi Smorodinka–jokea ja Mustaa mutaa. Hänet huomasi myös Satakielirosvo ja ryhtyi viheltämään satakielimäisesti, karjumaan eläimellisesti ja sihisemään käärmemäisesti. Ruoho kuihtui, kukat lakastuivat, puut taipuivat maata kohti ja Iljan ratsu alkoi kompuroida. Ritari suuttui, huiskasi ratsuaan silkkisellä piiskalla.
- Mitä sinä, suden ruoka, ruohosäkki, rupesit kompuroimaan? Et kuullut näköjään satakielen vihellystä, käärmeen sihinää ja eläinten karjuntaa?
Itse ilja otti kireän jousen ja ampui Satakielirosvoa, haavoitti ilkimyksen oikeaa silmää ja oikeaa kättä, ja ilkimys putosi maahan. Ritari sitoi rosvon satulaan ja vei hänet aukeaa peltoa pitkin ohi Satakielirosvon luolan. Pojat ja tyttäret näkivät, miten isää vietiin satulaan sidottuna ja tarttuivat miekkoihin ja sotanuijiin ja juoksivat pelastamaan Satakielirosvoa. Mutta Ilja heitteli heidät ympäriinsä ja viivyttelemättä jatkoi matkaansa.

Ilja saapui pääkaupunkiin, Kiovaan, suuriruhtinaan palatsin luokse. Ja kunniakas ruhtinas Vladimir Punainen Aurinko alaisineen oli juuri istuutunut kunnioitettujen pajarien ja mahtavien urhojen kanssa lounaspöydän ääreen. Ilja jätti ratsunsa keskelle pihaa ja itse lähti ruokasaliin. Hän teki ristinmerkin, kuten on kirjoitettu, kumarsi neljään suuntaa, kuten on opetettu ja itse suuriruhtinaalle vielä erikseen. Ruhtinas Vladimir alkoi kysellä häneltä
- Mistä tulet hyvä mies, mikä on nimesi ja isännimesi?
- Olen Muromin kaupungista, sen lähellä olevasta Karatšarovin kylästä Ilja Muromets.
- Oletko jo kauankin sitten lähtenyt Muromista?
- Aikaisin aamulla lähdin Muromista, vastasi Ilja. Halusin ehtiä puoleen päivään mennessä Kiovaan, mutta matkalla sattui viivytys. Ratsastin suorinta tietä Tšernigovin kaupungin ohi ja Smorodinka-joen Mustan mudan ohi.
Ruhtinas kurtisti kulmiaan ja tuli synkän näköiseksi ja katsahti vihamielisesti Iljaan.
- Sinä maalaisveikko, pilkkaatko meitä päin kasvoja! Tšernigovin lähellä on vihollisjoukkoja, valtava määrä, josta ei pääse läpi kävellen eikä ratsulla. Ja tie Tšernigovista Kiovaan on aikoja sitten kasvanut umpeen ja ruohottunut. Smorodinka-joen varrella ja Mustassa mudassa istuu kahdentoista tammen päällä Satakielirosvo, eikä päästä kulkijaa eikä ratsastajaa ohi. Sieltä ei voi edes haukka lentää läpi!
Tähän Ilja Muromets vastasi:
- Tšernigovin luona vihollisjoukot on lyöty ja väki makaa maassa ja Satakielirosvo on sinun pihassasi haavoittuneena, satulaan sidottuna.
Ruhtinas Vladimir nousi pöydästä ja heitti näädännahkaturkin toiselle olkapäälleen, soopelinnahkalakkinsa laittoi toiselle korvalle ja juoksi ulkoportaille. Nähtyään satulaan sidotun Satakielirosvon ruhtinas virkkoi:
- Vihelläpä Satakielirosvo satakielimäisesti, karju nyt, koira, eläimellisesti, sihise käärmemäisesti!
- Et sinä, ruhtinas, minua vanginnut ja voittanut. Minut vangitsi ja voitti Ilja Muromets. Enkä ketään muuta tottele.
- Käske, Ilja Muromets, sanoi ruhtinas Vladimir, Satakielirosvoa viheltämään, karjumaan ja sihisemään. Ilja Muromets käski:
- Vihellä, Satakielirosvo, puolikas satakielivihellys, karju puolikas eläimen karjunta!
- Verisestä haavasta minun suuni on kuivunut, vastasi Satakielirosvo. Salli kaataa minulle pikari viiniä, ei pientä pikaria, vaan puolitoista ämpäriä, ja sitten huvitan ruhtinas Vladimiria.
Satakielirosvolle tuotiin pikari viiniä. Ilkimys otti pikarin yhdellä kädellä, joi pikarin loppuun yhdellä siemauksella. Sen jälkeen vihelsi kokonaisen satakielivihellyksen, päästi kokonaisen eläimellisen karjunnan ja sihisi kokonaisen käärmeen sihinän. Silloin talojen kupolit vääntyivät ja tukirakennelmat sortuivat, ja kaikki ihmiset, jotka olivat pihalla, makasivat kuolleina. Kiovan Vladimir-ruhtinas piiloutui näädännahkaturkkinsa alle ja konttasi nelinkontin. Ilja Muromets suuttui. Hän nousi ratsunsa selkään ja vei Satakielirosvon aukealle pellolle:
- Riittää jo sinun ihmisten tappamisesi! – Ja löi hurjan Satakielirosvon pään poikki. Näin kauan Satakielirosvo eli maan päällä. Ja tähän hänen tarinansa päättyi.

Takaisin