Taru Ilja Murometsista
Ilja Muromets
Ilja kasvoi ei vain päivä päivältä, vaan tunti tunnilta, niin kuin taikina kohoaa. Iäkkäät vanhemmat katsoivat poikaansa ja iloitsivat, eivätkä tunteneet minkäänlaista huolta. Mutta huoli tuli heille odottamatta. Iljan jalat halvaantuivat ja poika lakkasi kävelemästä. Istui vain tuvassa. Vanhemmat surivat, katsoivat raajarikkoista poikaansa, ja kyyneleet vierivät heidän silmistään. Mitä tehdä? Eivät tietäjät eivätkä poppamiehet voineet sairautta parantaa. Näin kului vuosi ja toinenkin. Aika kuluu yhtä nopeasti kuin joki virtaa. Kolmekymmentä ja vielä kolme vuotta Ilja istui tuvassa liikkumattomana.
Keväällä vanhemmat lähtivät aamulla aikaisin kasken polttoon valmistaakseen kasken uutta kynnöstä varten ja jättivät Iljan tammipenkille istumaan ja vahtimaan taloa kuten aikaisemminkin. Yhtäkkiä kuului kovaa kolinaa. Mitä se oli? Ilja katsoi ulos pihalle ja siellä seisoi kolme vanhusta, köyhiä huonosti pukeutuneita kiertolaisia, jotka kopistelivat matkasauvoillaan seinää:
- Olemme väsyneet matkalla ja olemme janoisia. Ihmiset kertoivat, että teillä on kellarissa kylmää sahtia. Tuopa, Ilja-poika, meille sahtia janon sammuttamiseen ja juo itsekin terveydeksesi!
- Kyllä meillä on sahtia kellarissa, mutta ei ole ketään, joka voisi sitä hakea. Olen raihnainen, enkä pysty liikkumaan. Riuskat jalat eivät tottele minua ja minä olen istunut istumistani jo kolmekymmentä kolme vuotta, vastasi Ilja.
- Mutta nouse vaan Ilja, äläkä mieti mitään! vastasivat kiertolaiset.
Varovasti Ilja nousi jaloilleen ja kummasteli: jalat tottelivat häntä. Hän astui askeleen ja toisenkin… Sitten hän otti mukaansa puoliämpärin kokoisen astian ja juoksutti siihen kellarissa nopeasti sahtia. Hän toi astian kuistille eikä uskonut itseään: -
- Todellako minä, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, aloin hallita jalkojani?
Kiertolaiset joivat astiasta ja sanoivat Iljalle:
- Ja nyt, Ilja, juo itsekin! Ilja joi sahtia ja tunsi, miten voima virtasi häneen.
- Juo vielä, kelpo poika! kiertolaiset sanoivat hänelle.
Ilja kallisti astiaa toisen kerran. Kiertolaiset kysyivät häneltä:
- Tunnetko, Ilja, itsessäsi muutoksen?
- Tunnen itsessäni valtavan voiman, Ilja vastasi.
– Sellainen voima minussa nyt on, että ihan kuin voisin siirtää lujasti maahan isketyn pylvään ja myös äiti-maan ympärilläni. Sellainen voima on virrannut minuun!
Kiertolaiset katsahtivat toisiinsa ja sanoivat:
- Iljushka, juo vielä kolmannen kerran!
Ilja joi kiljua kolmannen kulauksen. Kiertolaiset kysyivät häneltä:
- Tunnetko jonkinlaisen muutoksen itsessäsi?
- Tunnen. Voimani vähenivät puoleen, vastasi Ilja Ivaninpoika.
- Jos voimasi eivät olisi pienentyneet, niin äiti-maa ei jaksaisi kantaa sinua kamarallaan, niin kuin ei voi kantaa Sviatogor-urhoa. Ja se voima, joka sinulla nyt on, riittää sinulle. Sinusta tulee kaikkein mahtavin urho Venäjällä, eikä taistelussa kuoleminen ole sinun kohtalonasi. Osta ensimmäiseltä, jonka huomenna tapaat torilla, pörröharjainen vaatimaton varsa ja saat siitä uskollisen, urholle sopivan ratsun. Valmista itsellesi voimiesi mukainen ritarin varustus ja palvele Venäjän kansaa uskollisesti ja totuudenmukaisesti.
Kiertolaiset hyvästelivät Iljan ja hävisivät silmistä, aivan kuin heitä ei olisi ollutkaan. Ja Ilja kiirehti ilahduttamaan vanhempiaan. Vanhempien kertomuksista hän tiesi, missä he työskentelivät. Vanhukset olivat polttaneet kasken, menneet sitten väsyksissään pitkäkseen ja nukahtaneet. Poika ei ryhtynyt herättämään ja huolestuttamaan vanhempiaan. Kaikki kannot ja juuret Ilja itse käänsi maasta ja siirsi syrjään, möyhensi maan, niin että sen olisi heti voinut kyntää ja kylvää. Ivan ja Jevrosinja heräsivät, eivätkä olleet uskoa silmiään.
- Yhdessä tunnissa meidän kaskemme on puhdistunut juurista ja kannoista, ja siitä on tullut niin sileä ja tasainen, siinähän voisi vaikka munaa kierittää. Meiltä siihen työhön olisi mennyt viikko! Vielä enemmän he hämmästyivät, kun näkivät oman poikansa Iljan seisovan edessään hymyilevänä; sopusuhtainen, roteva ja elämänmyönteinen nuori mies. Isä ja äiti nauroivat ja itkivät.
- Mikä ilo meille, lohdutus! Meidän uljas kotkamme Ilja! Nyt on joku, joka huolehtii meistä vanhuksista! Ilja Ivaninpoika kertoi parantumisestaan, kumarsi syvään vanhemmilleen ja virkkoi:
- Siunatkaa minut, isä ja äiti, ritarin tehtävää suorittamaan! Lähden pääkaupunkiin Kiovaan ja sitten ritarijoukkoon maatamme puolustamaan.
Kuultuaan tällaisen puheen vanhukset tulivat surullisiksi. Mutta sitten Ivan Timofejevitš sanoi:
- Ei ole kohtalomme näköjään katsella sinua ja iloita, jos kerran valitsit sotilaan osan etkä maanviljelijän. Meidän ei ole helppo erota sinusta, mutta sille ei voi mitään. Hyviin tekoihin, uskolliseen kansan palvelemiseen annamme sinulle siunauksemme. Palvele sydämestäsi, äläkä vastoin tahtoasi!
Seuraavana aamuna aikaisin Ilja osti itselleen nuoren pörröharjaisen varsan ja ryhtyi kasvattamaan sitä. Hän valmisti kaikki ritarin varusteet ja teki kaikki raskaat kotiaskareet. Sinä aikana pörröharjainen varsa kasvoi ja siitä tuli mahtava ritarin ratsu. Ilja nousi hyvän ratsunsa selkään, puki ylleen ritarin varusteet, hyvästeli isän ja äidin ja lähti kotikylästään Karatšarovista.