|
- Tiedättehän,
että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi,
sanoi Tuu-tikki pistäen suuhunsa maamunan, joka muistutti pientä mukavaa
lumipalloa. Nojaa. Tuota Ninniä säikytteli pahasti eräs täti, joka oli
ottanut tytön hoiviinsa, vaikkei pitänyt hänestä. Tapasin tädin, ja hän
oli kauhea. Ei vihainen, käsitättekö, sellaisenhan voi ymmärtää. Hän
oli vain jäätävän kylmä ja ironinen.
-
Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
- No,
kuvittele, että liukastut johonkin limasieneen ja läsähdät
istumaan
keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. Tietenkin odotat äitisi
suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo
vain kylmästi ja musertavasti: Ymmärrän että tuo on sinun käsityksesi
tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa.
Suunnilleen sellaista on ironia.
- Hyi, miten
epämiellyttävää, sanoi Muumipeikko.
-
Eikö olekin, myönsi Tuu-tikki. Ja juuri tuolla tavalla tämä täti
puhui,
hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä
ja hän muuttui näkymättömäksi. Viime perjantaina häntä ei näkynyt
enää ollenkaan. Täti antoi hänet minulle ja sanoi, ettei hän
todellakaan voi huolehtia sukulaisista, joita hän ei edes näe.
|
